Minun Reettani

Oltaisiinkohan eletty tammikuuta, kun tuttavamme lisäsi minut pitämäänsä mammaryhmään facebookissa. Äidit lastensa kanssa treffailivat melko säännöllisesti toistensa luona, ja välillä muutama kyseli neuvoja mieltä askarruttaviin kysymyksiinsä lastenhoidosta. Yhtenä kertana lueskellessani kyseisen ryhmän tekstejä, tajusin että eräs toinen ryhmäläinen oli saanut esikoisensa täysin samana päivänä kuin minä! Kommentoin tietysti kyseiseen julkaisuun asiasta heti sen oivallettuani. Aloimme kirjoitella keskenämme, ja muutamien viestien jälkeen sain selville että hänen poikansa oli tasan 18 minuuttia Liljaa nuorempi, ja että hän muisti nähneensä minut sairaalassa. Itse en muistanut häneen törmänneeni, mutta ihmekkös tuo, koska koko sairaala-aika mentiin vähän kuin sumussa ja vauvaa ihmetellen. Useita päiviä kestäneiden viestittelyjen jälkeen sovimme treffit, lähdimme vaunulenkille. Hiljaista hetkeä ei todellakaan tullut, vaan molempien suut kävivät minkä kerkesivät. Huomasin heti miten helppoa ja luontevaa toisen kanssa oli jutella! Aloimme nähdä tiiviimmin, ja huomasin että yhä vaan useammin ja useammin käännyin tämän naisen puoleen asiassa kuin asiassa. Hänestä oli tullut ystävä, minun Reettani.
Olen ihan kauhean kiitollinen tuosta ihmisestä, ja että lasten myötä olemme tutustuneet toisiimme. Reetta on minulle sellainen sanoisinko, henkireikä. Jos päivän mittaan ei ole toisesta kuullut pihaustakaan, on viimeistään illalla laitettava toiselle viestiä ja kyseltävä kuulumisia. Tukeudutaan toiseen niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Huumori on samanlaista, yhtä huonoako kenties? Joka tapauksessa, tuo nainen on minulle ihan mahdottoman tärkeä. Kiitos että olet.


Reetalle,
Anni